Kaksijalkaisen nisäkkään elämää digiarjessa

Älylaitteiden ja tietotekniikan käyttäminen kuuluvat arkeemme. Opetuksen, kasvatuksen ja elinikäisen oppimisen kannalta suurin haaste on, että osa ihmisistä syrjäytyy, jos heillä ei ole riittäviä tekoälyyn perustuvan tietoyhteiskunnan vaatimia viestintä- ja arjenhallintavalmiuksia.

Lapset tarvitsevat valmiuksia digimaailmassa toimimiseen, koska ei ole olemassa diginatiiveja, jotka oppisivat kaiken itsestään. Sen sijaan, että pohdimme ruudun seurannan määrää ja asetamme tuntirajoituksia, olisi tarpeen pohtia sitä, mitä tekoälyn toiminnasta ja verkossa olemisesta opetamme sekä minkälaisia verkkokäyttäytymisen ja kuluttamisen malleja lapsille annamme.

Sosiaalisessa mediassakin meillä on edelleen luolaihmisen tunne-elämä. Verkkokaupassa, somessa, sisältö- ja viihdepalveluissa ym. surffaava kuluttaja, ”kaksijalkainen nisäkäslaji”, on kyennyt kehittämään ihmeellisen koukuttavia ja houkuttavia tuotteita ja palveluita.  Silti sen kivikaudella kehittynyt fysiologia ja mieli laahaavat ainakin 10 000 vuotta jäljessä. Elimistömme ja havaintomaailmamme ovat edelleen viritetty elämään luonnossa, hyökkäämään ja puolustautumaan tai estämään aliravitsemus ja pääsemään mahdollisimman helpolla – aina kun vain mahdollista. Siksi uudenlaiseen teknologiaan perustuvassa ympäristössä eläminen on tuonut mm. seuraavia kielteisiä ilmiöitä: lihomme, kärsimme tuki- ja liikuntaelinten sairauksista sekä tarkkaavaisuuden ongelmista ja kiusaamisesta.

Ruoan osalta meillä on kokemusta teollisen tuotannon ja markkinoinnin vaikutuksista.  Lihavuus tuli länsimaissa epidemiaksi, kun teollisesti tuotetut hyvin suunnitellut herkut alkoivat nopeasti yleistyä 30-40 vuotta sitten ja ihmisen kivikautinen fysiologia yllätettiin. Nyt digitaalisella palvelumuotoilulla on näytön paikka, jotta samanlaista uhkaa hyvinvoinnille ei syntyisi henkisen ravinnon ja tiedon osalta.

Lapset ja heidän huoltajansa tarvitsevat ohjausta ja mallia hyvistä digikäytänteistä. Jo pelkästään laitteiden arviointi on mahdotonta ilman tietoa. Pitäisikö digitaalisuuden käyttöönottoon laatia hyvinvointiohjeita ravitsemussuositusten tapaan?

Digitaalisessa maailmassa lapsi tarvitsee edelleen aikuisen läsnäoloa, sillä digilaitteiden käyttö lapsenvahtina ei ole kasvatusta. Digikasvattaminen ei sinänsä poikkea menneen ajan kasvattamisesta; ennen vanhemmat lukivat satuja ja pelasivat lasten kanssa, nyt digitaalinen laite on väline siinä missä pelilauta tai kirjakin. Lapsen kanssa voi hyvin tutustua uusiin viihteen muotoihin, kokea yhdessä pelin tai videon tunnelma, pohtia median sisältöä ja tuumailla, miksi sisältö on tehty, kuka sen on tehnyt ja mitä sillä halutaan kertoa.

Entä kaupanteko, jakaminen, vaihdanta ja eri valuuttojen arvo? Ne ovat nyt myllerryksessä. Ehkä niitä opettaessa pitäisi miettiä sellaisia ikiaikaisia ihmisen toimintaperiaatteita ja sivistystä, joita tarvitsemme eläessämme yhteisön jäseninä. Vaikka kaikki muuttuu, ei mikään muutu?

Digihuumassa on hyvä muistaa, että lapsuutta eletään monenlaisessa maailmassa. Varallisuus määrittää taitojen syntymistä, mutta tottumukset syntyvät, kun laitteita käytetään kotona. Tässä voi jälleen hyödyntää ravitsemuksen tutkimuksen kokemuksia. Aikuisten syrjäytyneisyys ja heikko sosiaalinen asema lisäävät lasten lihavuusongelmaa perheissä, koska huoltajilla on heikommat valmiudet ohjata lapsiaan. Tarvitaan jatkuvaa panostusta perusopetukseen ja elinikäiseen oppimiseen sekä lasten eriarvoisuuden vähentämiseen.